Kirjaston aineiston voi ajatella olevan jonkinlainen liha, mutta luuranko joka pitää kaiken kasassa, on kai kuitenkin ihmisillä oleva osaaminen.
Tämän osaamisen ei pitäisi olla riippuvainen rakennuksen fyysisestä olemuksesta, ihmisen sijainnista tilassa, vaan se sijaitsee kirjastossa, koko tilassa. Ainakin niin kauan kuin ihminen kykenee jakamaan osaamisensa. Tämä osaamisen jakaminen päättyy vasta sitten kun kyseinen henkilö on poistunut kirjastosta. Ja mitä parasta, osaamista voidaan jakaa muille, jolloin he voivat jakaa sitä eteenpäin.
Tilanteessa jossa henkilökuntamäärä ei riitä työpisteiden päivystyksen kokonaisvaltaiseen ylläpitoon, on ainakin kaksi mahdollisuutta: lisätä henkilökuntaa tai vähentää työpisteitä. Paras keino ei välttämättä ole henkilökuntamäärän lisääminen, jos palveluntarve on vähentynty. Tässä vaiheessa täytyy olla rohkeutta katsoa tosiasioita silmiin ja myöntää, jos asia on näin. Itsetarkoituksellinen aukiolo ilman asiakkaita ei voi olla millään tavalla mielekästä. (Ellei organisaation toiminnan painopiste ole "säilytyksessä" ja arkistoinnissa.)
Jos taas palvelua tarvitaan, täytyy pohtia muita ratkaisuja. Voiko työpisteitä vähentää? Jos niitä vähentää, heikentääkö se palvelua? Vähentäminen kuulostaa ehkä radikaalilta, mutta käyttännössä se voi tarkoittaaa esim., että kaksi pistettä yhdistetään yhdeksi.
Vaakakuppi voi olla seuraavanlainen:
kaksi työpistettä, joissa on vain hetkittäin päivystys, tai yksi työpiste, josta asiakas tietää saavansa aina palvelua.
Tämä teksti loppuu tähän, koska osaamistani kaivataan muualla.
Kirjasto on myös seinien ulkopuolella: verkossa. Ja siitä tulee sinulta toinen juttu, jossain vaiheessa, toivottavasti.
VastaaPoistaKirjasto on kriisissä: vanha tapa toimia ei enää toimi, kun maailma on muuttunut! Oman toiminnan ja omien odotusten muuttaminen ei ole helppoa vaan tuskallista, opiskelua. Eikä se tapahdu itsestään eikä nopeasti.
Tilassa tapahtuvat muutokset auttavat kaikkia muuttumaan
Kirjasto on mitä enenevissä määrin verkossa. Ja siinä olet oikeassa, että maailma muuttuu ja mekin joudumme (tai saamme!) muuttumaan myös. Muutos vaatii rohkeutta myöntää, että ei osaa kaikkea. Mutta sen myöntäminen, voi, se on varsin vapauttava tunne! Ja myöntämisen kautta, tai se jo on, ensimmäinen askel uuden oppimiseen.
VastaaPoistaSe on myös vaikeaa ja kaikkein helpointa onkin iskeä kantapäät multaa ja kieltäytyä ottamasta enää ainuttakaan askelta muutoin kuin taaksepäin.