Perse edellä puuhun.

Asioita voi tehdä niin monella tavalla, mikä on suorastaan riemastuttavaa. Yksi tapa on mennä perse edellä puuhun. Itse on ole tuota sanojen varsinaisessa merkityksessä kokeillut, mutta periaatteellisella tasolla useinkin.

Kun ei oikein tiedä mitä on tekemässä. Kun ei oikein tiedä kenelle on tekemässä. Kun ei oikein tiedä miksi on tekemässä.

Usein ideat syntyvät jostakin tarpeesta. Mutta idea, hyväkin, on vasta idea. Idea voi viedä suoraan perse edellä  puuhun. Usein olen kyllä sitä mieltä, että sekin on parempi kuin kyykistellä kannon takana ja odottaa, että joku toinen menee puuhun.

Mitä idea palvelee? Palveleeko se tätä tarvetta, oikeasti? Vai vain ideatasolla? Tai palveleeko ollenkaan? Tähän ei kuitenkaan pidä juuttua, kun ideoidaan, pitää heittäytyä. Unohtaa realismi, tai ainakin ottaa käyttöön maaginen realismi.

Siis mikä? Harukka? Haarukka?

Kun on vuosia syönyt sormilla ja joku tulee näyttämään uutta keksintöään, haarukkaa, niin ei se varmaan ekalla kerralla tunnu kovin kummoiselta vempeleeltä.

Jos idea on sitten hyvä, palvelee jotakin tarkoitusta, niin sitten pitää vielä vähän teroittaa. Kaikki ei sovi kaikille. Kohderyhmän tarkentaminen on hyvä tapa päästä puuhun ilman että veri pakkautuu päähän.
Tässä mennään helposti vikaan. Tehdään tuote/palvelu, mutta kohderyhmä on vähän niinkuin sumussa, sitä ei nähdä tarkasti, tähdätään vain siihen suuntaan. Nythän tämäkin teksti menee vähän sumussa eteenpäin. Se mitä minä yritän jotenkin sanoa, että kun on keksinyt idean, jalostanut sitä vähän eteenpäin, pitää miettiä kenelle sen tekee.

Ellei mieti, saattaa käydä niin, että tarjoaa uusia juoksukenkiä jalattomalle ja ihmettelee sitten että mikseivät ne kiinnosta, paljon paremmat kengät kuin ennen...

Mitä sinä karsisit?

Kunnille on vuosien saatossa kertynyt melkoinen määrä tehtäviä, 535 lakisääteistä tehtävää. Nyt sieltä pitäisi löytää jotakin mitä karsia. Melkoinen tehtävä sekin. Karsiminen ja priorisointi ovat vaikeita asioita.

Kirjastoissa ideoidaan uusia palveluita kiitettävään tahtiin. Ja homma toimii, tapahtumallisissa ja toiminnallisissa kirjastoissa riittä asiakkaita. Haasteina voivat kuitenkin olla vanhojen ja uusien tehtävien yhteensovittaminen. Kun sen uuden lisäksi ovat ne vanhat... Toisinaan tietysti käy niin, että kun toisesta päästä lisääntyy, toisesta vähenee. Asiakkaiden mielenkiinto ja halut tasaavat tehtäviä ja painopistettä. Tai ainakin ideaalissa tilanteessa asia on näin.

Mitä karsia?

Kirjastoja ajatellen eletään aika tavalla samanlaista aikaa kuin musiikkibisnes on elänyt jo vuosia. Halusimme tai emme, niin aineiston digitalisoituminen kiihtyy. Katoaako paperinen kirja? Sitä ei tiedä, mutta ainakin digitaalinen ja analoginen tulevat elämään pitkään rinnakkain.

Oman työn kehittäminen on nykyisessä työelämässä ihan perussettiä, alalla kuin alalla. Entinen kirjalainaamo on enemmänkin momitoimikeskus, ajanviettopaikka, henkireikä ellei suorastaan lataamo. Sitä kun nyt sitten on kaikenlaista, niin jotta ei ihan uuvu työtaakan alle, niin jotakin pitäisi ehkä karsia? Mutta mitä?

Kirjan korjaus? Mutta hei, entä ne kestävän kehityksen arvot? Hyllytys? Kuka sen sitten tekisi, joku harjoittelija vai? Kokoelmatyön kannalta sillä on merkittävä rooli. Aineistovalinta? Minä tunnen oman kirjastoni asiakkaat, minä tiedän mitä täällä luetaan.

Priorisointi ohjaa tekemään sitä mikä sillä hetkellä on tärkeää. Mutta suoraan sanottuna välillä priorisointi on hemmetin ikävää. Joutuu välillä oikein panostamaan tekemisensä sellaiseen, mikä ei hirveästi huvittaisi.

Karsiminen on sitä, että panostetaan resurssit siihen mitä pidetään tärkeänä, luovutaan siitä mikä ei ole niin tärkeää, että rajalliset resurssit riittävät.

No ei o helppoa.