Mielenrauhaa työhön

En tiedä johtuuko tämä siitä, että omat aivoni ovat tämän syksyn aika saaneet melkoista kyytiä töissä, vai ihan oikeasti siitä, että asista on julkisuudessa kirjoitettu aika paljon. Nimittäin siitä kuinka aivot kuormittuvat liikaa nykyisenlaisessa työskentelykulttuurissa. Tekemistä on paljon, ja keskeytymisiä sitäkin enemmän.

"TTL:n ja Työtehoseuran kesällä julkaistun tutkimuksen mukaan erilaiset keskeytykset vievät keskimäärin 20–30 prosenttia toimihenkilöiden työajasta." HS 27.10.2013.

Meiltä vaaditaan enemmän sen tyyppistä panosta, joka vaatii enemmän keskittymistä. Ja samaan aikaan elämme tilanteessa, jossa työrauha on kadonnut. Ei ole aikaa paneutua niin syvällisesti kuin tehtävät vaativat.

Mikä avuksi?

Tehtävälistat pitävät jotenkin kartalla siitä mitä on työn alla. Tärkeimmille tekemisille laitan kalenteriin oman aikansa.

Priorisointi.
Mitä voin jättää tekemättä ja palata asiaan myöhemmin. Tai luopua kokonaan.

Delegointi. Voisinko delegoida tämän? Nykyisin tuntuu olevan kuitenkin todella paljon hommia, jotka vaativat erityisosaamista ja muutenkin vaikuttaa siltä, että tehtävät kasaantuvat paljolti samoille henkilöille.
Tähän ei kai auta muu, kuin että aletaan koulia uusia tekijöitä. Anna vastuuta. Anna palautetta, ohjaa. Anna vastuuta. Anna vastuuta. Pidä huoli, että vastuun lisäksi voit taata hänelle aikaa. Aluksi tämä vie sinulta lisäenergiaa ja aikaa, mutta lopputulos on parhaimmassa tapauksessa se, että sinulla on vastuunkantaja.

Luovu.
Sinulla on kenties mukavia hommia, jotka vievät kuitenkin turhaan aikaasi. Mutta joo, mukavista hommista ei tietenkään mielellään luovu.

Turhat hommat.
Teetkö/teettekö jotakin sellaista, mitä ei enää tarvitsisi oikeastaan tehdä? Tähän pitäisi oikeasti paneutua oikein kunnolla.

Etätyö.
Lähes jokaisella on nykyisin tehtäviä, joita voi tehdä etänä. Jo puolen päivän etätyö auttaa paljon.

Ajattelen, olen siis toimeton.

Ajattelussa on se vaikeus, että sitä ei välttämättä näe. Kun istut ja ajattelet, se näyttää helposti muille vain siltä, että siinä se istuu. Ja kun se istuu siinä tekemättä mitään, minä voin ihan hyvin kysyä sen mielipidettä.

Olen joskus tosissani pohtinut, että pitäsikö minulla olla jokin, vaikkapa tietynlainen hattu, joka päässä toivon, että minua ei häirittäisi... Että se olisi majakka muulle maailmalle, että nyt tarvitsen rauhaa.

Perse edellä puuhun.

Asioita voi tehdä niin monella tavalla, mikä on suorastaan riemastuttavaa. Yksi tapa on mennä perse edellä puuhun. Itse on ole tuota sanojen varsinaisessa merkityksessä kokeillut, mutta periaatteellisella tasolla useinkin.

Kun ei oikein tiedä mitä on tekemässä. Kun ei oikein tiedä kenelle on tekemässä. Kun ei oikein tiedä miksi on tekemässä.

Usein ideat syntyvät jostakin tarpeesta. Mutta idea, hyväkin, on vasta idea. Idea voi viedä suoraan perse edellä  puuhun. Usein olen kyllä sitä mieltä, että sekin on parempi kuin kyykistellä kannon takana ja odottaa, että joku toinen menee puuhun.

Mitä idea palvelee? Palveleeko se tätä tarvetta, oikeasti? Vai vain ideatasolla? Tai palveleeko ollenkaan? Tähän ei kuitenkaan pidä juuttua, kun ideoidaan, pitää heittäytyä. Unohtaa realismi, tai ainakin ottaa käyttöön maaginen realismi.

Siis mikä? Harukka? Haarukka?

Kun on vuosia syönyt sormilla ja joku tulee näyttämään uutta keksintöään, haarukkaa, niin ei se varmaan ekalla kerralla tunnu kovin kummoiselta vempeleeltä.

Jos idea on sitten hyvä, palvelee jotakin tarkoitusta, niin sitten pitää vielä vähän teroittaa. Kaikki ei sovi kaikille. Kohderyhmän tarkentaminen on hyvä tapa päästä puuhun ilman että veri pakkautuu päähän.
Tässä mennään helposti vikaan. Tehdään tuote/palvelu, mutta kohderyhmä on vähän niinkuin sumussa, sitä ei nähdä tarkasti, tähdätään vain siihen suuntaan. Nythän tämäkin teksti menee vähän sumussa eteenpäin. Se mitä minä yritän jotenkin sanoa, että kun on keksinyt idean, jalostanut sitä vähän eteenpäin, pitää miettiä kenelle sen tekee.

Ellei mieti, saattaa käydä niin, että tarjoaa uusia juoksukenkiä jalattomalle ja ihmettelee sitten että mikseivät ne kiinnosta, paljon paremmat kengät kuin ennen...

Mitä sinä karsisit?

Kunnille on vuosien saatossa kertynyt melkoinen määrä tehtäviä, 535 lakisääteistä tehtävää. Nyt sieltä pitäisi löytää jotakin mitä karsia. Melkoinen tehtävä sekin. Karsiminen ja priorisointi ovat vaikeita asioita.

Kirjastoissa ideoidaan uusia palveluita kiitettävään tahtiin. Ja homma toimii, tapahtumallisissa ja toiminnallisissa kirjastoissa riittä asiakkaita. Haasteina voivat kuitenkin olla vanhojen ja uusien tehtävien yhteensovittaminen. Kun sen uuden lisäksi ovat ne vanhat... Toisinaan tietysti käy niin, että kun toisesta päästä lisääntyy, toisesta vähenee. Asiakkaiden mielenkiinto ja halut tasaavat tehtäviä ja painopistettä. Tai ainakin ideaalissa tilanteessa asia on näin.

Mitä karsia?

Kirjastoja ajatellen eletään aika tavalla samanlaista aikaa kuin musiikkibisnes on elänyt jo vuosia. Halusimme tai emme, niin aineiston digitalisoituminen kiihtyy. Katoaako paperinen kirja? Sitä ei tiedä, mutta ainakin digitaalinen ja analoginen tulevat elämään pitkään rinnakkain.

Oman työn kehittäminen on nykyisessä työelämässä ihan perussettiä, alalla kuin alalla. Entinen kirjalainaamo on enemmänkin momitoimikeskus, ajanviettopaikka, henkireikä ellei suorastaan lataamo. Sitä kun nyt sitten on kaikenlaista, niin jotta ei ihan uuvu työtaakan alle, niin jotakin pitäisi ehkä karsia? Mutta mitä?

Kirjan korjaus? Mutta hei, entä ne kestävän kehityksen arvot? Hyllytys? Kuka sen sitten tekisi, joku harjoittelija vai? Kokoelmatyön kannalta sillä on merkittävä rooli. Aineistovalinta? Minä tunnen oman kirjastoni asiakkaat, minä tiedän mitä täällä luetaan.

Priorisointi ohjaa tekemään sitä mikä sillä hetkellä on tärkeää. Mutta suoraan sanottuna välillä priorisointi on hemmetin ikävää. Joutuu välillä oikein panostamaan tekemisensä sellaiseen, mikä ei hirveästi huvittaisi.

Karsiminen on sitä, että panostetaan resurssit siihen mitä pidetään tärkeänä, luovutaan siitä mikä ei ole niin tärkeää, että rajalliset resurssit riittävät.

No ei o helppoa.

Mielikuvamainonta

Mielikuvissa on voimaa. Muutama vuosi sitten Turun Sanomat haastatteli kuluttajatutkimuskeskuksen tutkijaa Mari Nivaa:

– Ihmisten henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvä markkinointi näyttäisi tällä hetkellä toimivan paremmin kuin tieteelliset faktat. Tämä liittyy ehkä siihen, että jos ruoka on liian tieteellistä, sen odotetaan olevan outoa ja epäluonnollista, liian teknistä, erityisesti funktionaalisiin elintarvikkeisiin keskittynyt erikoistutkija Mari Niva sanoo TS:lle.

Mielikuvien vaikutus on valtava. 

Ensimmäinen kuva (Hilja Hyssy) on Ylen jutusta ja yllä oleva kuva (Kitty Rönnberg) HBL:n jutusta. Molemmilla on vahva vaikutus siihen millaisena kirjastoala nähdään. Imago on se mielikuva mikä yleisöllä on henkilöstä tai yrityksestä / yhteisöstä / organisaatiosta. Hilja Hyssy on vallalla oleva stereotypia kirjastonhoitajasta. Kuinka oikea se sitten on? Ellei enää täysin paikkansa pitävä, niin sillä ei kuitenkaan ole väliä. Mielikuva on totta niin kauan kunnes se muuttuu joksikin toiseksi, vaikka todellisuus olisi jo aivan muualla.

Onko Hilja Hyssy huono mielikuva? Ei välttämättä. Sillä on vielä erittäin vahva imagollinen asema, mutta se taitaa varsin monissa kirjastoissa olla jo harjaanjohtava. Mielikuvamarkkinoinnissa sillä voisi edelleen olla paljon annettavaa, kunhan se käytetään oikein. Kuva Hilja Hyssystä lukusalissa voi muistuttaa siitä, että tässä tilassa luetaan. Kitty taas voi kertoa, että kirjastoissa on tiloja joissa ei tarvitse olla hiljaa. Eikä huomaamattomana.

Me olemme kuvien vankeina. Kirjoitettujen sanojen keskelläkin.

Ota aikaa. Aika otetaan, tai sitten Annetaan.

Silloin tällöin huomaan kuulevani kehoituksen ottaa aikaa. Varsinkin esimiehet ovat kovia neuvomaan alaisiaan, että siihen ja tuohon tehtävään täytyy ottaa aikaa. Kuten me kaikki tiedämme, aika on suhteellista, vaikka en sitä syvällisesti ymmärräkkään. Ainakaan sillä tasolla kun siitä yleensä puhutaan. Mutta oman työympäristöni tasolla ymmärrän siitä jotakin. Viimeinen tunti perjantain työvuorossa voi tuntua huomattavan pitkältä. Ja välillä kun pitäisi saada jokin tietty asia tehtyä, aika liitää ja kiitää aivan käsittämätöntä vauhtia. 

Ajanhallinta on myös suhteellista. Meillä kaikilla ei ole aivan yhtäläisiä mahdollisuuksia oman työajan hallintaan. Esimiehillä on usein suurempi mahdollisuus työajan hallintaan kuin tavallisilla duunareilla. Ainakin hetkittäin. Ja se on tietynlainen etu, joka tulee vastuun kylkiäisenä. Usein tämä tiettyjä vapauksia tuova vastuu kuitenkin venyttää työhön käytettyä aikaa kuin kuminauha.

Itselläni suurin työkokemus on asiakaspalvelualalta. Siinä suhteellisuus on melkoista. Mitä enemmän henkilön fyysinen olemus on sidottu tietyn määrätyn aikajanan sisällä tapahtuvaan asiakaspalveluun, sitä vaikeampaa tällaisen henkilön on ottaa aikaa. 

Totuus on se, että toiset meistä voivat ottaa aikaa, toisten täytyy pyytää sitä.

KirjastoMikon vaihtoviikot, viikot sekaisin!

Vaihtoa on mennyt jo niin monta viikkoa, että niitä ei näin huonolla matikalla osaa edes laskea. Kolme sivaria on ehtinyt sinä aikana lähteä, uusia on tullut noin suunnilleen saman verran tilalle. Yksi sivari tuli taloon, mutta siirtyi pienempään kirjastoon tuuraamaan ja auttamaan.

Edellisestä päivityksestä on melkoisesti aikaa. Tammikuussa ei vain jotenkin tuntunut olevan aikaa tähän, vaikka eihän se totuus ole. Aina on aikaa sille mitä haluaa tehdä.

Huomaan muljahtaneeni melkein liian syvälle taloon. Aina totuttuihin tapoihin tottuminen ei ole hyvä asia. Vaarana on, että tuntosarvista katoaa tunto.

Minua kysyttiin tänään kertomaan yksi asia mikä on mielestäsi hyvää ja mikä huonoa, koskien Sellon kirjastoa.

Hyvänä asiana pidän aulan elävyyttä, sitä, että kirjastossa on paljon tapahtuami, eikä minunkaan tarvitse olla niin hiljainen :)

Huonona pidän eri tiimien / osastojen etäisyyttä toisistaan.

Hyvänä asiana pidän osaavia kollegoita ja muutenkin mahtavaa työporukkaa.

Huonona sitä, että etäisyyden takia on vielä monta työkaveria, joihin en ole juurikaan päässyt tutustumaan.

KirjastoMikon Pikkujoulupakina

Vuosi on takana ja merkille pantavinta on nykyisen vuoden vauhti. Juuri kun on yhdestä joulusta päästy, vietetään jälleen pikkujoulua. Vai onko kirjastomaailma niin hidas, että pikkujoulut tulevat sen takia vasta hyvissä ajoin joulun jälkeen? Hitaus onkin nopeasti kasvava trendi. Kirjastolle se sopiikin kuin nyrkki naamaan, kirjastothan ovat tunnettuja hitaasta palvelustaan ja kovista otteistaan. Anteeksi, sehän olikin poliisilaitos. Mutta hitaus, suoranainen slow, siitä on joissakin kirjastoissa tehty tuote.  Virallisesti näin koska asiakkaat haluavat sitä, mutta itse luulen syyksi eläköityvän henkilökunnan. Ajatus on lyöty läpi koko organisaation, aina intranettiä myöten.

Kirjastohommissa kaikki muuttuu, paitsi yksi asia. Palkka. Mutta ei se mitään, Kaupunki on maksavinaan meille palkkaa ja me olemme tekevinämme työtä. Toiset enemmän ja toiset vähemmän, toiset nopeammin ja toiset hitaammin. 

Ja sitten ovat johtajat, jotka ovat johtavinaan. Ja sivarit, jotka... sivakoivat?

Kirjan kuolemasta on puhuttu jo vuosia. Kun kävelee kaunokirjahyllyn ohi voi kuulla kuolevien kirjojen korinaa. Tai sitten ne ovat hitaasti puhuvaa henkilökuntaa. Kuinka sitten käy kirjan? Sähköinen kirja... Eikös siinä ole sähköiskun vaara? sanoin entinen mummo. Tai miten sitten luetaan kun on sähköt poikki? Se mikä kirjoittajan mielestä on hauskaa ja jännittävää sähköisissa kirjoissa, on hakkerointi. Lopussa murhaaja ei olekaan hovimestari, vaan talon emäntä. 

Juu, vanhassa käyttöliittymässä on paljon hyviä puolia. Ja niin kauan kuin on meitä kirjojen haistelijoita, on kirjoja. Sillä perinteisellä käyttöliittymällä.

Yhdessä asiassa kirjastot ovat kuitenkin nopeita. Tiloja muutetaan sillä vauhdilla, että asiakkaat eivät aina pysy mukana. Jos sairaalat muuttaisivat tilojaan samalla tavalla, varpaansa leikkaamaan menevä heräisi lobotomoituna ja menisi sen jälkeen kirjastoon, hitaasti mutta varmasti.

Kirjasto, lainasto, Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Miten olisi tilasto? Kirjastothan antavat tiloja asiakkaiden käyttöön. Saisinko huoneen? Saanko kirjastokortin, kiitos. Aivan tässä ei vielä olla, mutta miksi ei? Tavallisissa hotellihuoneissa ei ole yleensä mitään luettavaa. Kirjastossa on. Vakavasti puhue, mikäli se nyt on tarpeen tällaisenä juhlapäivänä, juuri tilan antaminen asiakkaalle, on menestyksen salaisuus. Kunhan ne asiakkaat vielä oppisivat siivoamaan.

Lyhyesti virsi kaunis, mitä tähän voisi vielä sanoa? Kirjasto on auki. Tänään ja huomenna vielä pitempään.