MIhin se työaika kuluu?

Välillä havahtuu ihmettelemään, että mihin työaika kuluu. Mitä minä sorvin ääressä teen ja minkälainen sorvi se sitten onkaan.
Varsinkin esimiestyössä harvemmin näkee kättensä jälkeä, joten ehkä se on aiheellinen kysymys. Siltäkin kantilta, että ainakin minä haluan ja minun pitäisi tietää, mihin oma aikani ja alaisteni aika menee.

Viikko 20.

Maanantai 13.5. 

Klo 8-9

Aamulla Nöykkiöön. Yksi poissaioloilmoitus, tsekkaan vaatiiko työvuorojärjestelykä, ei vaadi. 

Meillä oli lauantaina Nöykkiöpäivä ja olimme saaneet lainaan Ympäristökeskukselta sähköpyörän. Asiat menivät sitten niin, että minä päädyin hakemaan pyörää perjantainana ja maanantaina he tuleva hakemaan sen. Ehkä hieman tarkemmalla tapahtumasuunnittelulla asia olisi mennyt toisella tavalla, mutta hoituuhan tämä.
Luovutan pyörän takaisin ja juttelen ympäristökeskuksen kaverin kanssa ja vahvistan näin kontaktia heidän suuntaansa. 

Hyppään fillariin ja poljen Palvelutorille Isoon Omenaan. Matka sähköpyörällä vie n. 15 min.

Klo 9-12

Lasten- ja nuorten (osastojen/tiimien/palveluiden) esimiesten palaveri. 

Koen tämän erittäin tärkeänä ja näitä olisi saanut olla heti kun siirryin näiden asioiden äärelle.

Fillarilla Soukkaan. Matka vie 15 min. Soukassa lounas.

Klo 

12-15

Sähköpostia. Keskustelua porukoiden kanssa. 

Lauantaina ollut levottomuuksia Pikku-Kikessä (lasten- ja nuorten tila), joka vaatii ehkä jatkotoimia. Tsekkaan kamerasta mitä on tapahtunut. Kamaraa pitäisi säätää näyttämään tilaa paremmin. Pistän to-do listalle. Microsoftin To-do sovellus on itselleni ehdottoman tärkeä apuväline irtonaisten lankojen hallinnassa.

Saan briiffauksen mitä torstai-iltana (kun pidimme kehipäivän) on tapahtunut. Nuorten kanssa levottomuuksia, huonoa käytöstä ja kiusaamista. 

Pitäisi tehdä pieniä hankintoja, keskustelua aiheesta. 

Olen läsnä ja aika menee keskustellessa. Hyvä niin.

Hyppään fillariin  ja poljen Pikkulaivaan (8 min.) ja tsekkaan miten kameratallentimien paikan. Alunperin meidän piti saada pilvitallennus, mikä olisi ollut todella hyvä, koska tilat ovat todella ahtaat. Mutta emme saa. Venkslaan tietokoneelle paremman paikan (rikon reippaasti turvallisuusmääräyksiä kiipeilemällä jakkaralla) koska johdot roikkuvat sillä tavalla, että koneen voi nykäistä vahingossa alas.

Lopetan tänään aikaisemmin. 

Tiistai 14.5.

Aloitan taas Nöykkiöstä, koska täytyy tulostaa muutama paperi arkistoon. 

Klo 8-10 Aloitan tarkistamalla To-Do appsista mitä päivälle olisi tarjolla. Eilen osa hommista on jäänyt hoitamatta. sähköpostin tsekkaus.
Soitto poissaolosta. Tsekkaan vaatiiko järjestelyjä. Ei vaadi.

Tuntilista palkkikseen. Valitettavasti käytämmä mielestäni työvuorosuunnittelussa purkkaratkaisua, joka sallii melko helposti virheet, joten tarkistan listan ennen lähettämistä. Kuten yleensä, muutama virhe löytyy.

Pikkulaivan sähköpostissa jotain häikkää, täytyy varmistaa toimiiko.

5 min tauko. Pitäisi tajuta pitää useammin taukoja. 

Klo 10-12

Tarkistan Reg@web leimaukset, olisi pitänyt tehdä edellisellä viikolla, mutta en ehtinyt.

Hyppään fillariin ja ajan Soukkaan (12 min). Matkalla tulee soitto poissaolosta, illa yksi poissa. Vaatii säätämistä.
Lounas ja jeesaan teamsjutussa ohimennen.

Klo 12-16
Käy ilmi, että ei tarvitse säätää vuoroja.
Yritän kirjautua granlund manageriin, mutta ei onnistu, asia jää roikkumaan.
Kommentointia poruikoiden kysymyksiin. Klo 13-14 nuorten palaveri ja sen jälkeen juoksevia asioita.

Keskiviikko 15.5.
Erilainan päivä. Olemme koko Espoon kaupunginkirjaston henkilökunta Linnamäellä.

Torstai 15.5.
klo 8-12
Jo perinteinen kaupunginjohtajan Esimiesareena Dipolissa. Ensimmäisen kerran sisältö ja aiheet ovat oikeasti mielenkiintoisia, pääpaino verkostojohtamisessa. Mutta järjestelyt ovat huonot: koko aika pitää seisoa. Osa porukasta näyttää todellakin kärsivän.

Klo 12-13.
Hyppään fillariin ja lähden ajamaan kohti Soukkaa. Olen Tapiolassa kun saan soiton, että valvontakameroiden asentaja on paikalla. Ei ole tullut mitään ilmoitusta siitä, että joku tulisi tsekkaamaan tilanteen, koska olen pitkään ihmetellyt minne ne kamerat ovat kadonneet.
Tapiolasta Soukkaan fillarilla 25 min. Käyn läpi kameratilannetta asentajana kanssa. Siinä menee aika jonka olin ajatellut lounasajaksi.

Klo 13-15
Työpistekokous ja yksi sivari lopettaa. En ole ehtinyt valmistautua kokoukseen enkä syödä, koska tuo kameratyyppi tuli yllättäen.

Klo 15-16 sähköposti.

Perjantai 16.5.
Klo 8-12
Aloitan aamun Pikkulaivassa.  Kulkulätkän kanssa ongelmia, ei toimi. Pieniä huomioita tilasta, miksei meillä ole terassi? Koska kauppakeskuksen ohjeistuksesta voi lukea, että se olisi kielletty, mutta muillakin toimijoilla on ulkona asioita, niinpä mekin päätämme laittaa pari tuolia ja pöydän ulos. Sähköpostia ja sitä kautta tullutta vuorojen säätämistä.
Saan soiton, että Soukassa tarvittaisiin juuri aloittaneelle avaimet. Hyppään fillariin ja menen Soukkaan (7 min.).
Keskustelen porukoiden kanssa ja käyn syömässä Espoon keskuksessa.

Klo 12-15.30
Lanun kokous. Olen toista kertaa lasten ja nuorten hyvinvointia käsittelevässä kokouksessa. Edellinen kokous ei mielestäni ollut hyvä, tämä on.

Pikaisesti muutama posti ja sitten viikonlopun viettoon.

Miksi minä kirjoitan tätä?

Aloitin blogin pitämisen melkein 10 vuotta sitten, taisin silloin suorittaa JET-tutkintoa, ja halusin kirjata ylös mietteitäni.  Kun vuonna 2013 siirryin Tapiolasta Leppävaaran alueelle, oman tekemisen tarkkailu oli minulle tärkeää. Ehkä oppisin jotakin. Sellon kirjastoon siirtymistä voi pitää oman esimiehisyyden kehittymisen kannalta ensiarvoisen tärkeänä askeleena.

Tapiola oli tuttu ja turvallinen, siitä oli tullut liiankin kodinkaltainen tila. Se ei oikeastaan vaatinut minulta mitään. Selloon siirtymisen aikoihin kirjastoissa alkoi tapahtua isoa muutosta siinä mitä kirjastopalvelut ovat. Jo aikaisemmin oli varmasti tapahtunut muutoksia, yhtenä tärkeänä ja vaikuttavana askeleena nuorison tuleminen kirjastoon ja siihen reagointi luomalla heille oma osasto. Sellossa oli nuorten osasto.

Oltuani vähän aikaa Sellossa, samoissa hommissa kuin Tapiolassa, lainaustoimiston esimiehenä (vai miksiköhän sitä silloin kutsuttiin, en muista), sain tilaisuuden, josta alkoi vahvasti oma kasvu. Tapiolassa oli juuri lähtöni jälkeen käynnistetty Espoon kirjastojen ensimmäinen paja ja nyt minulle tarjoutui tilaisuus käynnistää Sellon pajatoiminta. Siitä alkoi uuden opettelu. Ja oppimen.

Olin nelisen vuotta Sellossa ja sitten siirryin Entresseen.  Oli tiedossa, että olisin Entressessä vain vuoden, mikä oli mielestäni silloin (ja edelleen) omituinen ratkaisu. Mutta sinne sitten. Sen vuoden aikana ihmettelin taas mielestäni omituista tiimirakennetta, joka tuntui olevan täysin keinotekoinen ja siinä vaiheessa kukaan ei oikein osannut kertoakaan minulle syitä tiettyihin olemassaoleviin ratkaisuihin. Sen vuoden aikana siirrettiin pajan paikkaa ja tuotiin hieman ryhtiä ja näkyvyyttä pajaan. Asiakkaita alkoi virrata mukavasti.

Sellon ja Entressen aikana erityisesti kieliharjoittelijoiden määrä lisääntyi suorastaan dramaattisesti. Kuten oikeastaan muidenkin harjoittelijoiden määrät. Entressessä tuntui, että toisiaan en ehdi tehdäkään muuta kuin vastailla harjoittelijoiden soittoihin.

Seurava askel - taas kohti tuntematonta. 

Entressestä siirryin Espoonlahteen, joka on maantieteellisestikin minulle täysin vierasta aluetta. Taisi olla toinen päivä kun kotiin lähtiessäni huomasin lähteneeni ajamaan aivan väärään suuntaan, niin hyvin tunsin alueen :)

Vieraan alueen lisäksi kirjastoissa oli sellaisia ihmisiä, joita en juurikaan tuntenut. Ja kun vastuulleni tulivat lapset ja nuoret (sekä taas paja). oli todellakin oudon äärellä.

Mutta siitä sitten seuraavassa kirjoituksessa lisää.

Mutta kysymykseen miksi kirjoitan tätä? Koska milloinkaan ei ole liian myöhäistä. Viime vuonna en kirjoittanut mitään, löysin muutaman luonnoksen, mutta en koskaan saanut/ehtinyt tms. kirjoittaa niitä valmiiksi. Nyt kun olemme Espoossa muutenkin uuden äärellä, niin on aika taas aktivoida aivot.

Espoonlahteen siirtymisen jälkeen olisi kannattanut heti ryhytä kirjoittamaan ja reflektoimaan omia tekemisiä, mietteitä ja todellisuutta, jonka keskellä olen.

Näin nyt siis herätän KirjastoMikon henkiin. Siinä oli pikakelaus omaan lähihistoriaan. Toivottavasti saan otettua itseäni niskasta kiinni ja kirjoitettua jatkossa mietteitäni ylös. Jos ei muusta syystä, niin siitä, että ehkä se auttaa minua löytämään perille.

Uuden äärellä: Suur-Espoonlahti

Huhut kuolemastani ovat ennenaikaisia ja suuresti liioiteltuja. No ei, ei sellaisia kai ole ollutkaan, mutta olen aina halunnut sanoa noin. Blogini sen sijaan on ollut lähes henkihievereissä. Mutta nyt, sen sijaan että blogi olisi siirtynyt ajasta bittikadotukseen, olen löytänyt itseni Espoonlahdesta, itselleni tuntemattomalta alueelta toisenlaisesta todellisuudesta. Pienen ja suuren välistä. Koska tilanne on (ainakin) tietyiltä osin uusi, tarvitsee minun miettiä asioita. Ajattelu, vaikka edes pieni sellainen, ei ole koskaan haitaksi. Siksipä yritän elvyttää tämän alustan takaisin elävien kirjoihin.

Suur-Espoonlahti, enemmän kuin osiensa summa.

Espoonlahdesta löytyvät Nöykkiön, Saunalahden ja Soukan kirjastot. Kivenlahden kirjasto on toistaiseksi kiinni. Sisäilma ja sen ongelmat.

Työskentely täällä tuntuu hyvin toisenlaiselta kuin edellisessä paikassa Entressen kirjastossa. Koko on pienempi, mutta se ei ole koko totuus. Vaikka näillä kolmella keskenään erikokoisella kirjastolla on ilmeisesti omat henkilökuntasa, ihmiset sukkuloivat kirjastojen välillä, aika lailla samalla tavalla kuin isossa kirjastossa tehdään vuoroja eri tiimien/osastojen välillä.
Suur-Espoonlahdessa osastojen välimatkat vain sattuvat olemaan erittäin isot. Seinät kaukana toisistaan ja katto korkealla.

Kuten aina, siirryttyäni uuteen paikkaan, yritän hahmottaa sitä missä olen. Useimmiten se on kuin kulkisi hämärän rajalla. Niille jotka siellä asuvat, rajat tuntuvat olevan selkeitä. Tuo tekee tuota, minä tätä ja näin meillä toimitaan.

Nyt minä yritän tehdä jonkinlaista vastuualuekarttaa. Mutta koska pelkkä listaus vastuista ei oikeastaan riitä -pitäisi tuoda näkyväksi se miten kaikki liittyy kaikkeen- olen huomannut pohtivani miten erilaisia asioita voisi pistää järjestykseen ilman arvotusta.

Ykkösenä on tila? Ehkä. Asiakas tilassa? Tänään, käydessäni autiossa Kivenlahden kirjastossa, huomasin ajattelevani, että tyhjänä tämä on vain autio tila, mutta myös ilman tilaa jää jotakin puuttumaan. Tila minne ihminen pääsee. Mutta sitten on myös olemassa virtuaalinen tila. Äh. No, jos unohdetaan verkko ja sen tuomat mahdollisuudet, niin aukioleva fyysinen tila, jossa ihminen voi viettää aikaansa. Se on tärkeä. Ja sen ylläpitämiseen tarvitaan tiettyjä asioita. Ja siellä pitää olla aineistoa. Ja tekemistä. Ja ihmisiä kokemaan ja käyttämään sitä tilaa.

Kuuluuko ääntä, jos kirja putoaa lattialle tyhjässä kirjastossa?

Miten näitä hommia pitäs niinku tehdä?

Olen miettinyt tehtäviin erikoistumista aika lailla viimeisen vuoden aikana. En ole oikeastaan osannut päättää pitäisikö pyrkiä siihen, että ihmiset erikoistuva tiettyihin asioihin, tai että meillä olisi pieni joukko joka erikoistuu tiettyihin asioihin, tai että kaikki tekevät kaikkea? Tai että kaikkea pitäisi tehdä kaikkialla?

Miksi erikoistua ja keskittyä tiettyjen asioiden tekemiseen?

Tätä on kai turha kertoa, ainakaan näin Espoolaisissa kirjastoissa työskenteleville, mutta kerronpa nyt  kuitenkin, että työ kirjastoissa on pirstaloitunut viimeisten vuosien aikana. Minusta ainakin tuntuu että teemme enemmän erikoista ja vaativampaa työtä kuin ennen.  

Markkinoinnin merkitys sen kuin kasvaa, koska elleivät ihmiset tiedä ja tunne palveluitamme, he eivät tule niitä kuluttamaan. Ovat ne sitten sisältöjä tai toimintaa. 

Tämä tietysti liittyy laajemminkin elämänmuutokseen: elokuvien- ja musiikin streamaus ja e-kirjat tarkoittavat sitä, että ihmisten ei enää välttämättä tarvitse lähteä kodeistaan saadakseen valitsemansa annoksen kulttuuria.

Kirjastot järjestävät entistä enemmän tapahtumia, joilla houkutella ihmiset kirjastoon. Tapahtumien järjestäminen vaatii toisenlaista taitoa kuin hyvä asiakaspalvelu. Organisointi. Koordinointi. Tilanhallinta. Tekniikka. Tapahtuman isännöinti, on todella huonoa peeärrää jos esiintyjiä ei oteta huomioon muulla tavalla kuin että takit voi viedä tuonne.

Uudet palvelut ja tietotekniikka vaativat erikoisosaamista. Tietotekniikka jos mikä kehittyy sellaista vauhtia, että ellei siihen ole aikaa perehtyä, huomaa istuvansa vaunussa, joka ei kulje minnekään. Tai jos kulkeekin, ei tiedä määränpäätä eikä vauhtia. 

Asiakaspalvelu vaatii osaamista. Hei, se nyt vain on hyväksyttävä, että jokaisesta ei ole siihen. Asiakaspalvelukokemuksissa on eroa. Sitten on olisi vielä aika herätä miettimään mitä kaikkea asiakaspalvelu on. Se ei ole pelkästään sitä tiskillä istumista. Ei ainakaan minun mielestäni.

Ihmiset tarvitsevat apua selvitäkseen arjessa. Kaikki lomakkeet ovat nykyisin verkossa, mistä ne löytää? Tai mitä jos kotona edes ole verkkoa. Katso lisätietoja osoitteesta www...

Kirjastot ottavat paljon harjoittelijoita. Meillä lukuisa joukko esimiehiä sovittaa haastatteluja aikatauluunsa, mutta ehkä tässäkin kohtaa voisi kysyä, onko se tarpeen? Jospa harjoittelijoiden haastattelut hoitaa 1-3 esimiestä? Jos tietää minkälaisia kirjastoja on, ja mitä työtehtäviä niissä on tarjolla, sillä ei ole väliä kuka haastattelun hoitaa. Vai onko?

Toinen näkökulma on sitten, että olisiko parempi, että suurempi joukko tekee samoja asioita? Kyllä se ainakin tietyissä asioissa olisi parempi. Mitä ne asiat ovat? Vai pitäisikö lähestyä asiaa sitä kautta, että mitkä ovat asioita, joita kaikkien tulisi tehdä? Tai onko sellaisia asioita? 

Me olemme kaikki yksilöitä ja osaamisemme ja soveltuvuutemme asioihin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi en ymmärrä matematiikasta mitään. Mutta sen sijaan pidän kirjoittamisesta, ja toivottavasti se ehkä myös näkyy teksteissäni. 

Tällä hetkellä minulla on sellainen tunne, että asioissa rämmitään eteenpäin. Ei niin väliä miten tulee tehtyä, kunhan tulee tehtyä. Vaikka sitten huonosti. Voidaan ainakin sanoa että on tehty. Mikäli sillä on loppupeleissä mitään arvoa.

Tekemisen laadulla on arvonsa. Olen viimeisen 3 viikon aikana ollut osallisena niin huonosti hoidetussa asiakaspalvelutapahtumassa, että voin omalta osaltani sano, että on: rikkinäinen kodinkone + huolto + asiakas + yhteydenpito näiden välillä + 3 viikkoa ilman toimivaa hellaa = en voi suositella tiettyä kodinkonevalmistajaa oikeastaan kenellekään näiden kokemusten pohjalta. Vaikka olenkin aika varma, että kyse on yksittäisestä tapauksesta.

No mutta.

Kyse on myös siitä, että tiettyjen asioiden ei pitäisi antaa kasaantua vain yhden ihmisen harteille. Ensinnäkin, mitäpä jos ihminen sairastuu, tai jää eläkkeelle? Kukas sen sitten tekee, kuka tietää mitä nappulaa pitää painaa, keneen olla yhteydessä?

Toisinaan asiat vain jäävät hoitumaan tietyllä tavalla. Minä esim. olen ihmetellyt pitkän aikaan, että jos käsihanan tiiviste on rikki, miksi huollon kutsumiseen tarvitaan tietty ihminen? Siihen tarvitaan vain soittoa oikeaan numeroon. Toisinaan kaksi tai useampi soitto, mutta ensimmäisen puhelun tekemiseen tarvitaan vain ihminen joka tietää numeron ja osaa kertoa mikä on vialla ja missä vika sijaitsee. "Moi, tää käsihana roiskii vetää, vessassa."

Maailma on muuttunut, ehkä myös organisaatiorakenteen ja toimintatapojen pitäisi muuttua. 

Se oli muuten Gram, se liesi...

Kirjasto ja politiikka

Kirjastot ovat neutraaleja paikkoja, noin ainakin perinteisesti. Vähän ehkä vihertäviä ja punertavia, tai  niin on mielikuva ja  miksei, ainakin itselleni tärkeitä juttuja ovat kestävä kehitys ja sosiaalinen tasa-arvo, että sivistys, kulttuuri, tiedon lähteet ja internet ovat kaikkien saatavilla, oli ihmisellä itsellään siihen varaa tai ei.

Eikö se jo ole poliittinen kannanotto?

Kirjasto on poliittinen päätös tarjota edellä mainittuja asioita. Se mitä kirjastoissa tarjotaan esim. luettavaksi, ei taas saisi olla poliittisesti valittua. On näkemys sitten oikealla, vasemmalla tai keskellä,  siitä pitäisi löytyä tietoa.

Mutta ehkä kirjastojen pitäisi olla enemmän poliittisia? Ainakin minun mielestäni. Mikäli poliitikko haluaa heikentää kulttuurilaitoksen, nyt ehkä sitten kirjaston, rahoitusta, minun kirjastona pitäisi älähtää. Äänekkäästi.

Kai Ekholm älähti mallikkaasti. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1454559125441

Tai jos ihmisoikeudet eivät toteudu, niin lisää ääntä.

Minä haluan pitää ääntä paremman maailman puolesta.

Pajan elämää.

Hyvät harjoittelijat ovat pajalle elinehto. Mutta nuoruus on myös haaste, todella harvalla nuorella on nykyisin työkokemusta.  Substanssiosaamisen lisäksi Pajan harjoitelijat opettelevat myös työelämätaitoja. Ja tiimityötaitoja.
Paja on haastava paikka niin harjoittelijoille kuin vakkareille. Täällä vaaditaan oman työn hallintaa ja itsensä johtamista. Ja samalla vahvaa pedagogista otetta. Niin asiakkaiden kuin harjoittelijoiden kanssa.  Koska Pajalle harjoittlijat ovat niin tärkeitä, vakkareiden tulee koko ajan pitää huoli siitä, että tarjoamme heille oppimisen ja kasvmisen mahdollisuuksia. Sen sijaan että Paja tekisi, paja opettaa. Pakko olla skarppina, huolehtia että harjoittelijat saavat tarvitsemansa tilaisuudet. Usein olisi helpompi mennä ja tehdä itse, mutta se on väärä tapa. Ja kun harjoittelija on oppinut, hän lopettaa. tilalle tulee uusi.
Ja samoin meidän tarkoituksemme on huolehtia, että asiakkaat oppivat. Tässäkin olisi usein helmpompi tehdä itse, säästyisi aikaa ja vaivaa, ja moni asiakaskin haluaisi mieluiten, että me teemme heille asiat valmiiksi. Mutta miksi antaa nälkäiselle kalan, kun voit opettaa hänet kalastamaan?

 

Itsensä johtaminen. 

Pajalaiset ovat pitkälle itse vastuussa oman aikatalunsa tekemisestä, sopimisesta ulkopuolisten kanssa milloin mistäkin. 

Työaika on raami jonka sisälle kaiken pitäisi mahtua. Pajassa läsnäoleminen ja kaikki prokkikset ja henkilökohtaiset vastuut. Sanomattakin selvää, että kirjaston jokapäiväinen aukiolo tekee omat haasteensa. Huono omatunto kun vastuut vievät pois pajasta, tämä tuntuu olevan monen pajalaisen jakama ongelma. 

 

Kuinka hyvin tiimi toimii tällaisen toiminnan pyörittämiseen? Kaikki eivät voi osata kaikkea. Sen verran erikoistuneilla välineillä Paja operoi. Paja tarvitsee niitä syvällisesti välineen osaavia. Jos olet 3d printtauksen mestari, ei ole realistista tai järkevää odottaa, että olet sitä myös kuvankäsittelyssä.

Pajassa on asiantuntijoita ja ehkäpä se on paras ratkaisu ja hyväksyttävä asia. Että antaa yhden keskittyä tietyn asian oppimiseen, sen sijaan , että on liuta ihmisiä, jotka kaikki osaavat vähän kaikkea, eivät mitään kunnolla. 

Tästäkin ollaan montaa mieltä.

Oopperatalo kokemuksena

Sain tilaisuusen tilaisuuden käydä katsomassa Suurta kuorogaalaa,  kansallisoopperan kuoron 70-vuotisjuhlakonserttia, sillä "ehdolla" että kirjoitan kokemuksesta jotakin. Mitä jotakin? Ajatukseni menivät heti siihen, että kirjoituksen pitäisi liittyä jollakin tavalla johtamiseen ja/tai kirjastoon. 

Oikeastaan analogia onkin yllättävän helppo.

Yhtäläisyyksiä löytyy. Se mitä näin Oopperassa, on vain pintaraapaisu heidän todellisuuteensa. Samoin on kirjaston laita. Se mitä asiakas näkee astuessaan kirjastoon, on pintaraapaisu. Vaikka kirjastotyö on muuttunut vuosien saatossa, siinä on yhä hyvin paljon työtä, jota asiakas ei näe. Kirjat valitaan, kokoelma vaatii jatkuvaa evaluointia samoin kuin palvelu ylipäätänsä. Oma työpaikkani, Sellon kirjasto, on myös iso tapahtumien järjestäjä. Vaikka tapahtuma olisikin ulkouolisen toteuttama, se vaatii henkilökunnalta jonkinlaista panostusta ja osaamista. 

Kuoroesitys ei ole totta ilman yleisöä, samoin kirjasto ei ole kirjasto ilman asiakasta. Ooperassa käyminen on tiettyjen konventioiden muodostama tapahtuma, näin kuvittelen niiden harvojen käyntieni perusteella. Pukeutumisessa on omat sääntönsä, muutenkin oopperassa käyminen on tietyllä tapaa juhlava tapahtuma (onko se siten hyvä tai huono asia, en tiedä), joka vaatii tietynlaista käytöstä.

Kirjastoillakin on ollut omat reunaehtonsa millä tavoin niissä käyttäydytään. Korrekti käytös ja ehdoton vaatimus hiljaisuudesta on ollut tavoitetila ja ihanne. Joissakin kirjastoissa perinteisistä tavoista totaalisen hiljaisuuden suhteen on kuitenkin luovuttu, mikä on aiheuttanut osalle asiakkaista ja henkilökunnasta jonkinlaista epämukavuutta, ellei jopa voida sanoa harmia. Sellon kirjasto on tapahtumakirjasto, mutta on pakko todeta, että äänekkäiden tapahtumien osuus kirjaston aukiolosta on pieni.

Se mitä katsoja näkee.

Esityksen toteuttaminen on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin se mitä asiakas, katsoja, näkee. Harjoiteltava esitys valitaan, sitä harjoitellaan, produktio ja koko talon toiminta vaatii johtamista. Kirjastossa kuulee aika ajoin henkilökunnan puolelta toivomusta, että kirjaston johto päivystäisi välillä tiskillä. Vaatimus on sinänsä ymmärrettävä, mutta toisaalta hieman hassu. Johtajan työ on johtaa ihmisiä ja organisaatiota, enkä itse myöskään tiedä yhtään kirjaston johtajaa, jolla ei olisi taustaa ja kokemusta kirjaston perustyöstä. Vaatimus siitä että oopperan johdon tulisi olla mukana esityksissä, olisi eräällä tapaa myös perusteltu, mutta samalla myös epärelevantti, sillä voidakseen johtaa  oopperataloa ja ymmärtääkseen sen toimintaa, johtajan ei tarvitse osata laulaa. 

Jotta kuoro tai oopperaesitys onnistuu, taustalla pyörivän organisaation täytyy toimia ja toteuttaa ongelmitta tehtävänsä. Kuten jo aikaisemmin tuli sanottua, esitys on pintaraapaisu. Katsojalle näkymätöntä ovat harjoitukset ja tekninen puoli. Ellei lavastus ja valaistus ole kunnossa, esitys tuskin onnistuu vaikka käytännössä itse laulaminen sujuisivat kuten pitää.

Kirjastossa aineiston hankinna ja logistiikan tulee sujua, muuten asiakkaat eivät saa haluamaansa aineistoa. Ehkä asiakaspalvelussa oleva henkilökunta vertautuu ooperan esiintyjiin. Samalla tavoin kuin kuoro on laulajiensa, tekniikan ja orkesterin yhteinen summa, kirjaston tyytyväisen asiakkuuskokemuksen toteuttaminen on asiakaspalvelijoiden, logistiikan ja eri tiimien yhteinen tulos. Ellei logistiikka toimi, asiakas ei saa nidettä, ellei kirjaston henkilökunta ole paikalla tiedonhakutaitoineen , teos jää mahdollisesti löytymättä.

Mihin aika kuluu? Mihin minä käytin edellisen viikon.

Esimiestyö tuntuu välillä turhauttavalta. Sitä tekee asioita ja välillä tuntuu, ettei mitään saa aikaiseksi. Kuin vääntäisi näkymätöntä mutteria eikä saa mitään näkyvää aikaiseksi. Mitä minä tein edellisellä viikolla? 3.11.-7.11.

Maanantai.

Etäpäivä. Väännän Pajan toimintasuunitelmaa. Käyn läpi sähköpostia, virta joka välillä tuntuu liiankin vuolaalta. Puolitoista viikkoa kestänyt flunssa oli taas päällä, joten käytän saldoon kertyneitä tunteja ja lepään. Saamarin flunssa. Ei tunnu olevan energiaa ja ajatus ei luista.

Tiistai.

Aamu alkaa kuten aina, tsekkaan ennen töihin lähtöä kalenteri ja luen postia. 

Tiistaina johtotiimi oli koko päivän Helsingissä, Metropolian tiloissa. Ensin saamme kuulla melko seikkaperäisen esityksen siitä millä tavoin Metropolia on ottanut e-aineiston haltuun. Opettavaista ja innostavaa. Seuraavaksi johtotiimi mietti Sellon tulevaisuutta. Kun päivä oli virallisesti ohi, jatkoin saman asian työstämistä. Miten kirjasto toimii? Miten tiimit toimivat? Mikä ei toimi ja miten johtotiimi johtaa taloa. Mm. edellisen asioiden parissa vierähtää muutama tunti. 

Keskiviikko. 

Kalenteri ja posti ennen töihin lähtöä. Töissä posti ja kuulumisia kollegojen kanssa. Koko talon aamupalaveri, sitten oman tiimin palaveri, käydään läpi mitä Pajalla sinä päivän tiedossa. Vähän yhdeksän jälkeen 1h 30 min palaveri tiiminvetäjän kanssa. 

Lounas.

Lounaan jälkeen Vesa tuli pyynnöstäni katsomaan valkokankaan irrottamista. Vastailen sähköpostiin, iltapäivällä tiimipalaveri. Perkaan sähköpostia. Ja ihmettelen miten juuri suunnilleen siistiksi saamani kokoushuone alkaa nyt jo olla kaaoksen kourissa.

Torstai.

Aamulla kalenteri ja pikainen vilkaisu postiin. Kalenteri on pakko katsoa, ilman kalenterin tsekkausta aamulla olen muutamaan otteeseen mennyt väärään paikkaan. Töissä sähköpostin läpikäyntiä ja vastailua. Välillä sähköpostin kirjoittamiseen saa käyttää enemmänkin aikaa. Viestin sisältö voi olla helposti väärin tulkittavissa tai muuten vain kenties arka aihe, se on parasta saada selkeästi kirjoitettua. Talon aamupalaveri ja oman tiimin päivän kulku. 

Tuuma, eli Sellon kirjaston esimiesten ja tiiminvetäjien palaveri. Isossa talossa on paljon aiheita, jokainen tiimi tekee paljon asioita. Normiarki on useimmiten sitä, että normiarkea ei ole.

Sälää: Sähköpostia. Käyn ohjeistamassa harjoittelijaa info-tv:n siirtämisessä, vaatii vähän säätämistä koska esim. verkkopaikkoja ei ole tarpeeksi ja telkussa on kokeilussa kameraseuranta. Huono omatunto ettei syksyn aika ole saatu järjestettyä koodausta Selloon, nyt alkaa olla vetäjät enemmän tai vähemmän selvillä. Keskustelua tulevan vetäjän kanssa. Pohdin itsekseni että riittääkö hänellä aika, kun on erikoista osaamista, tuntuu että revitään joka puolelle. Kirjaston tablettien hallintakoulutus, onko oikeat henkilöt menossa? Muistutan jälleen tulevasta koulutuksesta.

Pienien lankojen pitäminen käsissä vie helposti todella paljon aikaa, varsinkin tämän kokoisessa kirjastossa kun kasvokkainen keskustelu ei aina ole mahdollista.

Joku kyselee sivaripaikkaa. Ei voi vielä rekrytoida. 

Asiat joita ei Sepossa saa olla, täytyy poistaa. Delegoin asian..

Sälän hoitaminen loppuu kun alkaa projektimentorointi, johon päivä päättyy. Delegoitu homma hoidettu. Hyvä, yksi lanka vähemmän. 

Ai niin, ei päivä päätykään. Täytyy lähteä kulttuurikeskukseen, ensin juttelen Tapiolassa Edwinin kanssa, sitten Keksintöpäivän juhlagaala Kulttuurikeskuksen puolella 17-19, paikalla täytyy olla jo 16.30. Joku oli saanut idean, että nuoret hakevat töitä video cv:llä ja kirjasto rekrytoi yhden nuoren Pajaan. Minä olen paikalla kertomassa perustelut valinnalle. Kaupunginjohtaja puhuu, kaikki puhuvat, lapset esittelevät keksintöjä, aikuiset keksijät palkitaan. Hetkittäin mielenkiintoinen tilaisuus. Mitä Paja haki rekrytoidessaan? Asennetta.

Perjantai.

Kotona kalenteri ja pikainen vilkaisu posteihin. Sellon palaveri, oman tiimin päivän. Sälää. Tsekkaan sivarien lomat, ettei käy niin että palvelusaika on loppumassa ja on vielä lomapäiviä pitämättä. Muistutan tiiminvetäjiä sivareiden lomista. Info-tv uudella paikalla, näyttää hyvältä ja yhteys toimii. Siirrän yhden tapahtuman kuvat Flickriin, lähetän linkin henkilölle joka tarvitsee niitä kuvia.

Harjoittelijat yhteiseen exceliin. Muutama datanomiopiskelija hakee ensi vuodelle paikkaaa, nyt ei ehdi, palaan myöhemmin asiaan. 

Tunnustilaus harjoittelijalle, no ei sittenkään, jollakin on asiaa ja minulla on aikaa.

Ensi viikon suunnittelua. Nykyisin on pakko laittaa melkein kaikki tehtävät kalenteriin, muuten pienet langat eivät pysy kädessä ja muut, esille nousevat asiat vievät ajan. Musan yhteinen kehipäivä on selvinnyt. Päivää pitäisi suunnitella. Missä se pidetään? 

Ompun kokeiluprojektin juttua... Clientop, tuleeko? Aika kallis. Sello voisi olla hyvä paikka testata. Onko nyt sopiva aika?

Tunnustilaus.  Yritän lähteä vähän aikaisemmin, viimeistään kolmelta, edellinen päivä vähän turhan pitkä.

Lisään pari henkilöä jakelulistalle. 

Käyn kauppakeskuksessa kysymässä huoltoon vietyä Macia. Myyjä häviää takahuoneeseen selvittämään mikä maksaa, sanoivat että koneen saisi heti viikon alussa. Ei ole vielä, ehkä iltapäivällä. Kiiruhdan takaisin Selloon, pidetään palaveri yhdessä harjoittelijoiden kanssa, miten on mennyt jne. Erittäin hyvä idea Anulta.

Hyvä palaveri, asiallaista palautetta, meillä on parannettavaa. 

Vähän kolmen jälkeen alkaa viikonloppu.

Liikkuva työ

Joka kirjastossa on varmaan sama ongelma, että puuttuu tietyn jutun osaaja. Usein se saattaa olla jotakin, mitä ei kovin usein tarvita, mutta aina välillä kuitenkin. Useimmiten tämä osaaminen kyllä löytyy jostakin, toisesta kirjastosta. 

Yksi ratkaisu voisi olla se, että me kirjastolaiset olisimme liikkeessä. Menisimme aina sinne missä osaamista tarvitaan. Sähköiset välineet ovat jo olemassa liikkuvan työn tekemiseen. Sähköpostin lukeminen ja asioiden tekeminen onnistuu bussissa, älypuhelimellä tai tabletilla.

Tämä tietysti vaatii uudenlaisen työkulttuurin oppimista, sekä uudenlaista työn suunnittelua. Mutta ehkä sille on todellista tarvetta?

Testaus

Olen kovasti pohtinut siirtymistä vielä enemmän mobiiliin työskentelyyn. Voisiko tabletti, ipad tai joku muu, korvata tietokoneen? Vaikka eihän läppäri ole hirveän paljon raskaampi väline kuin tabletti, mutta tehokkuudessa pesee sen kuitenkin mennen tullen.

Sehän on sitten siitä kiinni, että mitä koneella tekee, että minkälaisen masiinan tarvitsee. Itse kirjoitan, teen musaa ja leikkaan videoita. Kirjoittamisen pystyy tekemään oikeastaan oikein hyvin tabletilla, tosin itse käytän iPad miniä, joka on aika lailla pienempi kuin normi iPad. Mutta minilläkin kirjoittaminen sujuu, ei ehkä ihan niin nopeasti kuin läppärillä, mutta pienet tekstit onnistuvat ainakin oikein hyvin.

Sähköposti ja outlook-kalenteri pitää olla myös, ainakin jos meinaa käyttää laitetta työkoneena.

Jos tarve on lähinnä netti ja viihdekäyttö, en näe mitään syytä miksi pitäisi olla läppäri. Jos sitten tekee noita edelläkin mainittuja juttuja, musaa, editointia, kuvankäsittelyä, niin läppäri on kyllä tarpeen.
Tämä pikku jutun kirjoitin iPad minillä, Applen omalla Pages ohjelmalla. Seuraavaksi testaan wifinäppäimistöä, jonka toivon tuovan kirjoittamiseen hieman lisää helppoutta, vaikka hyvin tämä sujuu ilmankin.

Miten tulen saa syttymään?

Pyörän keksiminen ei sinänä ole niin vaikeaa näinä aikona. Tuntuu että ideoita syntyy enemmän, vaikka

joskus vähemmän Mutta sen homman liikkeelle laittaminen on usein se kaikkein vaikein juttu. Usein tuntuu olevan niin, että ajatellaan että mitä isompi organisaatio, sitä helpompi asioita on toteuttaa. Periaatteessa se voikin olla niin, mutta iso koko vaatii (kun kyseessä on asiakaspalveluun tarkoitettu tila) enemmän ihmisiä asiakkaita varten. Tai vaikka näin ei olisikaan, oma kokemukseni on, että Tekijöiden (tyypit jotka saavat asioita aikaiseksi) määrä on suhteellisen vakio. 

Siinä se on

Okei, meillä on idea. Suorastaan maailman paras idea. Jes. Mutta kun se pitäisi toteuttaa, tulee helposti kompastus. Idea ei etene käytännöksi ellei joku tartu siihen ja ala toteuttaa sitä. Itsehän kaikkea ei tarvitse tehdä, mutta jonkun pitää olla se joka kantaa liekkiä eteenpäin, valaisee muiden kasvoja ja tarjoaa soihtua muidenkin kannettavaksi. Jos soihtu täytyy aina ottaa komerosta esille, niin soihdunkantaja on enemmän kuin tarpeellinen, koska liekki ei ole vielä valaissut kaikkien tietoisuutta.

Ilman tätä soihdunkantajaa valo jää komeroon ja unohtuu. Liekki sammuu ja jäljelle jää hämmennys. Mitä tapahtui? Sehän oli niin hyvä idea...

Asenne ratkaisee

Työ kuin työ

Ihan mitä tahansa duunia voi tehdä huonosti tai hyvin. Se mikä ratkaisee, on asenne. Kun muutamia kertoja asioi jonkun asiakaspalvelijan kanssa, oppii aika nopeasti tuntemaan minkälainen kokemus on tiedossa. Itse välttelen tiettyjä kasvoja, siirryn vaikka toiseen jonoon, jos tiedän etten pidä siitä miten homma toimii. Tai pahemmassa tapauksessa siirryn käyttämään toista kauppaa.

Ja taas joihinkin kassoihin sitä vaikka jonottaa, kun tietää että kokemus on miellyttävä. Nykyään olen ihan fiiliksissä nähdessäni pari Metrolehden jakajaa. Toinen on maahanmuuttaja, jolla ei ilmeisesti ole kovinkaan hyvä suomen kieli, mutta hymy ja Ole hyvä, ovat aina tarjolla. Toinen taas on melkein rasittavuuteen asti höpöttävä miekkonen, joka kyselee kuulumisia, toivottavaa hyvää matkaa, päivittelee maaillman menoa jne.

Yhteistä heille on lostava asenne huolimatta siitä, että duuni ei ole kummoista, eikä palkka arvatenkaan ainakaan. Ilmaislehden jaonkin voi tehdä niin monella tapaa. Hymy ja hyvä asenne, siitä on hyvä asiakaspalvelu tehty.

e-aineiston käytöstä.

Nyt kun kokemusta on tullut, ajattelin raottaa omia kokemuksiani. Olen käyttänyt iPad miniä ja useamman vuoden vanhaa Bebook readeria. 

Kyllähän se niin on, että e-aineisto on välineurheilua. Ei niin etteikö analoginen kirjakin olisi (taitolla ja ulkoasulla on väliä), mutta e-aineisto ei vaan toimi ihan missä vaan. Pöytäkone sopii kyllä tekstin tuottamiseen paremminkin kuin hyvin, mutta tekstin lukeminen ei ole kivaa. Läppäri sopii paremmin, mutta ei sekään ole ideaali ratkaisu. Tabletit ovat loistavia, mutta ne sopivat ainakin omasta mielestäni paremmin lehtien lukemiseen ja matkakirjoille, mutta ihan romaanimuotoista sisältöä on allekirjoittaneen mielestä miellyttävintä lukea juuri siihen suunnitellulla laitteella. Vaikka sitten muuten sellaisen käytettävyys ei olisi niin jouhevaa.

iPad  - Tabletti

Mahtava väline. Kosketusnäyttö tekee käytöstä jouhevaa, tekstikoon muuttaminen on vaivatonta (kahden sormen pieni liike), kokoa voi muuttaa juuri itselleen sopivaksi. Tekstiin on helppo lisätä muistiinpanoja. Sanomattakin selvää, että überhienona juttuna tabletit soveltuvat kaikkeen muuhunkin kuin vain e-aineiston lukemiseen.

Koska laite on langattomassa verkossa, aineiston lataus on todella vaivatonta. Miinuksiakin löytyy. Luettavuus auringonpaisteessa on huono. Virrankulutus, no kuluttaa liikaa virtaa että pärjäisi esim. reissussa ilman laturia. 

iPadin kautta minä olen alkanut lukea ahkeasti lehtiä. Kiitos Helmetin ja Zinion. Ilmaisiakin lehtiä löytyy suomesta aika lailla. Lehtien kanssa kosketusnäyttö ja sivujen selausnopeus ovat ainakin minun mielestäni ehdoton edellytys hyvälle kokemukselle. Joitakin todellisia e-aineistojakin olen löytänyt, siis että kirja ei ole pelkkä sähköisessä muodossa oleva versio taitetusta teoksesta, vaan että sen sisältö on liikkuvaan, ja sisällössä on linkkejä verkossa olevaan materiaaliin. Siistiä!

Nyt sitten kyse on siitä kuinka helppoja käyttöliittymiä e-ainestoja tarjoavat tahot tekevät. iPadille löytyy ilmaisia Appseja, joissa voi helposti lukea ilmaista/maksullista aineistoa.

BeBook

Tämä on nyt vähän epäreilua kirjoittaa laitteesta, joka on varmaan ainakin neljä vuotta vanha, koska nekin ovat kovasti kehittyneet. Mutta ainakin olen saanut sellaisia kokemuksia, että tiedän mikä minun mielestäni on hyvää ja huonoa. 

Lukulaite on todellinen reissaajan kaveri. Sen virrankulutus on minimaalista. Elektronisen paperin pitäisi kuluttaa virtaa vai sivuja käännettäessä. Tässä vanhassa laitteessa ei ole langatonta yhteyttä, joten kirjojen lataamiseen tarvitaan verkkoyhteydellä varustettu tietokone ja mahdollisesti ulkopuolinen softa. Ilmaisia PDF muodossa olevia kirjoja pystyy ainakin lataamaan Bebookiin ilman softaa. Samoin joitakin ePUB kirjoja onnistuin siirtämään, mutta pääsääntöisesti niiden kanssa tarvitaan softa. Myös sisällön poistamiseen tarvitaan tietokone, illman sitä kirjoja ei saa koneesta pois. 

Okei, tämä on vanha laite, mutta käyttö on varsin hidasta. Kirjan avaamisessa menee oma aikansa, samoin sivun kääntö vie lähes 4 sekuntia. Ehdottomia plussia ovat minimaalinen virrankulutus ja lähes paperiin verrattava lukukokemus (oikeastaan tämän mallin näyttö saisi oli himpun verran isomp, koko laite on hieman pienempi kuin iPad mini). En tiedä onko kehitys mennyt niin paljon eteenpäin, että elektroninen paperi tuottaisi värikuvia, mutta epäilen. Värien puute tekee tietysti rajoituksia, eikä ainakaan tämä vanha laite tee edes siedettäviä kuvia.

Kosketusnäytön puute on sekä huono että hyvä asia. Hyvää siinä on se, että ei pidellessä käännä vahingossa sivua. Huonoa taas se, että kosketusnäyttö tekee käyttöliittymästä ja käytöstä erittäin jouhevaa.

Lopputulos

Puhtaasti kirjojen lukemiseen valitsen siihen tehdyn lukulaitteen, mutta jos on yhtään tarvetta toisenlaisellekin käytölle, tabletti on paikallaan. Kaiken muun ohella tabletti on hieno väline lehtien ja sarjakuvien lukemiseen. Kunhan ei ole liian kirkas aurinko. 

Uudemmissa lukulaitteissa on malleja, joissa on kosketusnäyttö, langaton yhteys, muistiinpanojen kirjoitusmahdollisuus, joten... Ehkä matka vie siihen, että kirjakauppa/kustantaja myy minulle laitteen ja se sisältää X määrän teoksia?

Suo, kuokka ja e-kirja

Siitä on jo vuosia kun e-kirjoista alettiin puhua kirjastoissa. Ja enemmänkin, niitä tuli kirjastoon, lukulaitteita tuli kirjastoon, ja niitä piti opetella käyttämään ja niiden toimintaa piti osata opettaa asiakkaille. Mutta kuinkas sitten kävikään? Ilman käyttöä osaaminen unohtuu. Lukulaitteet ovat vanhentuneet, eivät enää toimi kunnolla ja yllättäen olen huomannut pitäväni kahta sekuntia hyvin pitkänä aikana. 

Kokemus.

Olen lukenut varmaan suunnillee kaksi e-kirjaa. Ei hirveästi. Syy? Tarve. Kirjat jotka olen lukenut, ovat olleet sillä hetkellä lainassa (paperiversio), joten olen lainannut e-kirjan.

Lukukokemus on vähän erilainen. Jos saisin valita välineen millä e-kirjaa luen, se olisi lukulaite, jonka kanssa kokemus on hyvin lähellä paperia. Luultavasti ainakin, kokemuksella mikä on. Tabletilla en hirveästi ole lukenut, koska en omista sellaista. Mutta jos sellainen olisi, saattaisin alkaa käyttää sitä lukemiseen. Pitäisi olla sopivan pieni ja sopivan kevyt, ei kuitenkaan liian pieni, älypuhelimella voisin lukea työmatkalla jne., mutta en haluaisi lukea niin pieneltä näytöltä. 

Viimeisen reilu vuoden aikana olen harkinnut lukulaitteen hankkimista, mutta hinta on liian kova. Siihen nähden mihin sitä käytetään, kirja kun pitää sisällään sisällön ja välineen :)

E-kirjan hyödyt ovat pieni koko (reissussa on usein 2-3 kirjaa ja ne vievät ihan liikaa tilaa koska haluan reissata ilman matkalaukkua), ei tarvita lisähyllytilaa, mahdollinen muistiinpanojen tekemisen helppous (minä en ole tottunut raapustamaan kirjoihin muistiinpanoja). Mutta hinnan pitäisi olla edullisempi kuin perinteisen. Jep, jotenkin se vaan tuntuu siltä, että kun se on bittituote, sen pitäisi olla halvempi. 

Mikä sitten arvelluttaa?

Koska olen käyttänyt e-kirjoja niin vähän, en tiedä miten e-kirjastoa hallitaan, jos on useampi laite jolla kirjoa haluaa käyttää. Entäs jos vahingossa poistan sen, saako maksutta ladattua uudestaan?

Intuitiivinen vastaus on kyllä. Ostamisen ja lataamisen täytyy myös yhtä helppoa kuin tavallisen kirjan. Vieläkin helpompaa koska se varmaankin tapahtuu kotisohvalta. Ellei näin ole ja homma menee säätämisesksi, ei kiinnosta.

Ota ja opeta.

Miten minä sitten lähden opettamaan e-kirjojen käyttöä asiakkaille? Ellen minä itse käytä, minun on vaikea opettaa. Lataaminen ja mahdollinen tilin luominen ovat varmaan ne asiat, joihin asiakkaat kaipaavat apua?  Vai onko tärkeämpää tuoda e-kirjojen olemassaolo asiakkaiden tietoisuuteen? Että sitten kun asiakas tietää että niitä on, herää kiinnostus niiden lainaamiseen? Tai ostamiseen?

Mikä sinut saa käyttämään perinteisen paperikirjan sijasta e-kirjaa?

Mielenrauhaa työhön

En tiedä johtuuko tämä siitä, että omat aivoni ovat tämän syksyn aika saaneet melkoista kyytiä töissä, vai ihan oikeasti siitä, että asista on julkisuudessa kirjoitettu aika paljon. Nimittäin siitä kuinka aivot kuormittuvat liikaa nykyisenlaisessa työskentelykulttuurissa. Tekemistä on paljon, ja keskeytymisiä sitäkin enemmän.

"TTL:n ja Työtehoseuran kesällä julkaistun tutkimuksen mukaan erilaiset keskeytykset vievät keskimäärin 20–30 prosenttia toimihenkilöiden työajasta." HS 27.10.2013.

Meiltä vaaditaan enemmän sen tyyppistä panosta, joka vaatii enemmän keskittymistä. Ja samaan aikaan elämme tilanteessa, jossa työrauha on kadonnut. Ei ole aikaa paneutua niin syvällisesti kuin tehtävät vaativat.

Mikä avuksi?

Tehtävälistat pitävät jotenkin kartalla siitä mitä on työn alla. Tärkeimmille tekemisille laitan kalenteriin oman aikansa.

Priorisointi.
Mitä voin jättää tekemättä ja palata asiaan myöhemmin. Tai luopua kokonaan.

Delegointi. Voisinko delegoida tämän? Nykyisin tuntuu olevan kuitenkin todella paljon hommia, jotka vaativat erityisosaamista ja muutenkin vaikuttaa siltä, että tehtävät kasaantuvat paljolti samoille henkilöille.
Tähän ei kai auta muu, kuin että aletaan koulia uusia tekijöitä. Anna vastuuta. Anna palautetta, ohjaa. Anna vastuuta. Anna vastuuta. Pidä huoli, että vastuun lisäksi voit taata hänelle aikaa. Aluksi tämä vie sinulta lisäenergiaa ja aikaa, mutta lopputulos on parhaimmassa tapauksessa se, että sinulla on vastuunkantaja.

Luovu.
Sinulla on kenties mukavia hommia, jotka vievät kuitenkin turhaan aikaasi. Mutta joo, mukavista hommista ei tietenkään mielellään luovu.

Turhat hommat.
Teetkö/teettekö jotakin sellaista, mitä ei enää tarvitsisi oikeastaan tehdä? Tähän pitäisi oikeasti paneutua oikein kunnolla.

Etätyö.
Lähes jokaisella on nykyisin tehtäviä, joita voi tehdä etänä. Jo puolen päivän etätyö auttaa paljon.

Ajattelen, olen siis toimeton.

Ajattelussa on se vaikeus, että sitä ei välttämättä näe. Kun istut ja ajattelet, se näyttää helposti muille vain siltä, että siinä se istuu. Ja kun se istuu siinä tekemättä mitään, minä voin ihan hyvin kysyä sen mielipidettä.

Olen joskus tosissani pohtinut, että pitäsikö minulla olla jokin, vaikkapa tietynlainen hattu, joka päässä toivon, että minua ei häirittäisi... Että se olisi majakka muulle maailmalle, että nyt tarvitsen rauhaa.

Perse edellä puuhun.

Asioita voi tehdä niin monella tavalla, mikä on suorastaan riemastuttavaa. Yksi tapa on mennä perse edellä puuhun. Itse on ole tuota sanojen varsinaisessa merkityksessä kokeillut, mutta periaatteellisella tasolla useinkin.

Kun ei oikein tiedä mitä on tekemässä. Kun ei oikein tiedä kenelle on tekemässä. Kun ei oikein tiedä miksi on tekemässä.

Usein ideat syntyvät jostakin tarpeesta. Mutta idea, hyväkin, on vasta idea. Idea voi viedä suoraan perse edellä  puuhun. Usein olen kyllä sitä mieltä, että sekin on parempi kuin kyykistellä kannon takana ja odottaa, että joku toinen menee puuhun.

Mitä idea palvelee? Palveleeko se tätä tarvetta, oikeasti? Vai vain ideatasolla? Tai palveleeko ollenkaan? Tähän ei kuitenkaan pidä juuttua, kun ideoidaan, pitää heittäytyä. Unohtaa realismi, tai ainakin ottaa käyttöön maaginen realismi.

Siis mikä? Harukka? Haarukka?

Kun on vuosia syönyt sormilla ja joku tulee näyttämään uutta keksintöään, haarukkaa, niin ei se varmaan ekalla kerralla tunnu kovin kummoiselta vempeleeltä.

Jos idea on sitten hyvä, palvelee jotakin tarkoitusta, niin sitten pitää vielä vähän teroittaa. Kaikki ei sovi kaikille. Kohderyhmän tarkentaminen on hyvä tapa päästä puuhun ilman että veri pakkautuu päähän.
Tässä mennään helposti vikaan. Tehdään tuote/palvelu, mutta kohderyhmä on vähän niinkuin sumussa, sitä ei nähdä tarkasti, tähdätään vain siihen suuntaan. Nythän tämäkin teksti menee vähän sumussa eteenpäin. Se mitä minä yritän jotenkin sanoa, että kun on keksinyt idean, jalostanut sitä vähän eteenpäin, pitää miettiä kenelle sen tekee.

Ellei mieti, saattaa käydä niin, että tarjoaa uusia juoksukenkiä jalattomalle ja ihmettelee sitten että mikseivät ne kiinnosta, paljon paremmat kengät kuin ennen...

Mitä sinä karsisit?

Kunnille on vuosien saatossa kertynyt melkoinen määrä tehtäviä, 535 lakisääteistä tehtävää. Nyt sieltä pitäisi löytää jotakin mitä karsia. Melkoinen tehtävä sekin. Karsiminen ja priorisointi ovat vaikeita asioita.

Kirjastoissa ideoidaan uusia palveluita kiitettävään tahtiin. Ja homma toimii, tapahtumallisissa ja toiminnallisissa kirjastoissa riittä asiakkaita. Haasteina voivat kuitenkin olla vanhojen ja uusien tehtävien yhteensovittaminen. Kun sen uuden lisäksi ovat ne vanhat... Toisinaan tietysti käy niin, että kun toisesta päästä lisääntyy, toisesta vähenee. Asiakkaiden mielenkiinto ja halut tasaavat tehtäviä ja painopistettä. Tai ainakin ideaalissa tilanteessa asia on näin.

Mitä karsia?

Kirjastoja ajatellen eletään aika tavalla samanlaista aikaa kuin musiikkibisnes on elänyt jo vuosia. Halusimme tai emme, niin aineiston digitalisoituminen kiihtyy. Katoaako paperinen kirja? Sitä ei tiedä, mutta ainakin digitaalinen ja analoginen tulevat elämään pitkään rinnakkain.

Oman työn kehittäminen on nykyisessä työelämässä ihan perussettiä, alalla kuin alalla. Entinen kirjalainaamo on enemmänkin momitoimikeskus, ajanviettopaikka, henkireikä ellei suorastaan lataamo. Sitä kun nyt sitten on kaikenlaista, niin jotta ei ihan uuvu työtaakan alle, niin jotakin pitäisi ehkä karsia? Mutta mitä?

Kirjan korjaus? Mutta hei, entä ne kestävän kehityksen arvot? Hyllytys? Kuka sen sitten tekisi, joku harjoittelija vai? Kokoelmatyön kannalta sillä on merkittävä rooli. Aineistovalinta? Minä tunnen oman kirjastoni asiakkaat, minä tiedän mitä täällä luetaan.

Priorisointi ohjaa tekemään sitä mikä sillä hetkellä on tärkeää. Mutta suoraan sanottuna välillä priorisointi on hemmetin ikävää. Joutuu välillä oikein panostamaan tekemisensä sellaiseen, mikä ei hirveästi huvittaisi.

Karsiminen on sitä, että panostetaan resurssit siihen mitä pidetään tärkeänä, luovutaan siitä mikä ei ole niin tärkeää, että rajalliset resurssit riittävät.

No ei o helppoa.

Mielikuvamainonta

Mielikuvissa on voimaa. Muutama vuosi sitten Turun Sanomat haastatteli kuluttajatutkimuskeskuksen tutkijaa Mari Nivaa:

– Ihmisten henkilökohtaiseen hyvinvointiin liittyvä markkinointi näyttäisi tällä hetkellä toimivan paremmin kuin tieteelliset faktat. Tämä liittyy ehkä siihen, että jos ruoka on liian tieteellistä, sen odotetaan olevan outoa ja epäluonnollista, liian teknistä, erityisesti funktionaalisiin elintarvikkeisiin keskittynyt erikoistutkija Mari Niva sanoo TS:lle.

Mielikuvien vaikutus on valtava. 

Ensimmäinen kuva (Hilja Hyssy) on Ylen jutusta ja yllä oleva kuva (Kitty Rönnberg) HBL:n jutusta. Molemmilla on vahva vaikutus siihen millaisena kirjastoala nähdään. Imago on se mielikuva mikä yleisöllä on henkilöstä tai yrityksestä / yhteisöstä / organisaatiosta. Hilja Hyssy on vallalla oleva stereotypia kirjastonhoitajasta. Kuinka oikea se sitten on? Ellei enää täysin paikkansa pitävä, niin sillä ei kuitenkaan ole väliä. Mielikuva on totta niin kauan kunnes se muuttuu joksikin toiseksi, vaikka todellisuus olisi jo aivan muualla.

Onko Hilja Hyssy huono mielikuva? Ei välttämättä. Sillä on vielä erittäin vahva imagollinen asema, mutta se taitaa varsin monissa kirjastoissa olla jo harjaanjohtava. Mielikuvamarkkinoinnissa sillä voisi edelleen olla paljon annettavaa, kunhan se käytetään oikein. Kuva Hilja Hyssystä lukusalissa voi muistuttaa siitä, että tässä tilassa luetaan. Kitty taas voi kertoa, että kirjastoissa on tiloja joissa ei tarvitse olla hiljaa. Eikä huomaamattomana.

Me olemme kuvien vankeina. Kirjoitettujen sanojen keskelläkin.

Ota aikaa. Aika otetaan, tai sitten Annetaan.

Silloin tällöin huomaan kuulevani kehoituksen ottaa aikaa. Varsinkin esimiehet ovat kovia neuvomaan alaisiaan, että siihen ja tuohon tehtävään täytyy ottaa aikaa. Kuten me kaikki tiedämme, aika on suhteellista, vaikka en sitä syvällisesti ymmärräkkään. Ainakaan sillä tasolla kun siitä yleensä puhutaan. Mutta oman työympäristöni tasolla ymmärrän siitä jotakin. Viimeinen tunti perjantain työvuorossa voi tuntua huomattavan pitkältä. Ja välillä kun pitäisi saada jokin tietty asia tehtyä, aika liitää ja kiitää aivan käsittämätöntä vauhtia. 

Ajanhallinta on myös suhteellista. Meillä kaikilla ei ole aivan yhtäläisiä mahdollisuuksia oman työajan hallintaan. Esimiehillä on usein suurempi mahdollisuus työajan hallintaan kuin tavallisilla duunareilla. Ainakin hetkittäin. Ja se on tietynlainen etu, joka tulee vastuun kylkiäisenä. Usein tämä tiettyjä vapauksia tuova vastuu kuitenkin venyttää työhön käytettyä aikaa kuin kuminauha.

Itselläni suurin työkokemus on asiakaspalvelualalta. Siinä suhteellisuus on melkoista. Mitä enemmän henkilön fyysinen olemus on sidottu tietyn määrätyn aikajanan sisällä tapahtuvaan asiakaspalveluun, sitä vaikeampaa tällaisen henkilön on ottaa aikaa. 

Totuus on se, että toiset meistä voivat ottaa aikaa, toisten täytyy pyytää sitä.

KirjastoMikon vaihtoviikot, viikot sekaisin!

Vaihtoa on mennyt jo niin monta viikkoa, että niitä ei näin huonolla matikalla osaa edes laskea. Kolme sivaria on ehtinyt sinä aikana lähteä, uusia on tullut noin suunnilleen saman verran tilalle. Yksi sivari tuli taloon, mutta siirtyi pienempään kirjastoon tuuraamaan ja auttamaan.

Edellisestä päivityksestä on melkoisesti aikaa. Tammikuussa ei vain jotenkin tuntunut olevan aikaa tähän, vaikka eihän se totuus ole. Aina on aikaa sille mitä haluaa tehdä.

Huomaan muljahtaneeni melkein liian syvälle taloon. Aina totuttuihin tapoihin tottuminen ei ole hyvä asia. Vaarana on, että tuntosarvista katoaa tunto.

Minua kysyttiin tänään kertomaan yksi asia mikä on mielestäsi hyvää ja mikä huonoa, koskien Sellon kirjastoa.

Hyvänä asiana pidän aulan elävyyttä, sitä, että kirjastossa on paljon tapahtuami, eikä minunkaan tarvitse olla niin hiljainen :)

Huonona pidän eri tiimien / osastojen etäisyyttä toisistaan.

Hyvänä asiana pidän osaavia kollegoita ja muutenkin mahtavaa työporukkaa.

Huonona sitä, että etäisyyden takia on vielä monta työkaveria, joihin en ole juurikaan päässyt tutustumaan.